Ohita ja siirry sisältöön
Elämme vuoden pimeintä ja loskaisinta aikaa, jota tämä maailman tilanne edelleen pitää otteessaan. Jos jotain positiivista tästä yrittää löytää, niin Suomi on selvinnyt tässä taistossa tähän saakka muita paremmin. Olemme kuuliainen ja vuosisatojen saatossa vaikeuksien kautta karaistunut kansa, joka on tottunut kestämään moninaisia koettelemuksia. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että jollain keinolla tämäkin vastus on voitettava, tai ainakin mahdollisimman vähin vaurioin yli päästävä.
Voi vain kuvitella sodan jälkeistä joulun alusta, kun Isänmaa ja sen kansa oli verellään maksanut hirveän hinnan vapaudestaan. Pitkä sotavaihe oli kuitenkin juuri päättynyt, ja kansa katsoi rohkeasti tulevaisuuteen. Olemme onneksi nyt täysin erilaisessa lähtötilanteessa, joten selviämme kyllä tämänkin ajan yli.
Muistan 50-luvun loppupuolen lapsenuskoiset joulun odotukset aikana, jolloin sodan päättymisestä oli vain runsas vuosikymmen. Pienen vaatimattoman maalaistalon, jossa 7 sisarusta ruokittavana ja vaatetettavana kuin todisteena vahvasta uskosta parempaan huomiseen. Elämä oli niukkaa, mutta nälkää ei nähty. Pienistä asioista koostuivat ilot, eikä turhista maristu. Koulua käytiin 5 kilometrin päässä jalkaisin tai talvisin suksella. Siihen aikaan talvi tiesi paikkansa ja tuli yleensä jo marraskuulla.
Muistan, kun alle alakouluikäisenä käytiin kerran veljeni kanssa hakemassa nätti pieni kuusi joulua odottamaan. Isä vähän äätäili hyvän taimen menetystä, ja liian pienihän se oikeaksi joulupuuksi taisi ollakin.
Joulun tulo alkoi koulun kuusijuhlasta, jonne mentiin Lento-tamman vetämällä, isän tekemällä hienolla kuskireellä kulkusten antaessa rytmin tamman lennokkaalle askeleelle. Lento oli ollut isän kanssa koko alkutalven läheisellä savotalla puita kiskomassa tien varteen, joten iltahölkkä valmiilla tieuralla oli kovakuntoiselle savottalaiselle kuin leikintekoa. Lieneekö muistanut lähestyvän Joulun tunnusmerkit, niin iloisesti häntä pörhöllä matka taittui. Ajatuksissa silläkin varmaan joulu, jolloin tallissakin oli ”kystä kyllä”, eikä savottaan tarvinnut lähteä. Paksujen nahkasten alla pakkasesta viesti matkalaisille vain ylle kaartuva tähtitaivas.
Uudet hiihtohousut ja monot jalassa kelpasi seisoa luokan edessä ”Jouluyö, Juhlayötä” laulamassa, ja kotiin tullessa paistuvan kinkun tuoksu vahvisti juhlan olevan ovella.
Äitini oli taitava taikomaan vähistäkin tarpeista joulun herkut. Kinkku paistui leivinuunissa ja laatikot ja leivonnaiset samalla. Joulupukki kävi joka Joulu, eikä lahjatta jäänyt kukaan. Ei mitään turhaa ”kunhan jotain antaa”, vaan kaikki tarpeeseen tulevaa. Äiti oli ollut sotavuosina Helsingissä ”herrasperheessä” kotiapuna, ja lienevät olleet tyytyväisiä apulaiseen, kun 15 vuoden ajan joka joulun alla ison paketin laittoivat. Sinäkin jouluna, kun äiti oli kertonut muutamia päiviä aikaisemmin, ettei meille nyt oikeaa joulua tule. Rahat olivat tiukalla, eikä lahjoihin ollut varaa. Aaton aattona posti toi ison paketin, jossa oli myös iso pussi Fazerin parhaita, jokaiselle jotain. Sinäkin jouluna joulu tuli.
Itsenäisyyspäivä muistuttaa meitä vapaudesta, joka ei ole itsestäänselvyys, vaan menneet sukupolvet ovat sen meille omilla uhrauksillaan taistelleet ja turvanneet. Kunnioitamme ja kiitollisuudella muistamme heitä kaikkia sytyttämällä kynttilän tuona juhlapäivänä.
Kunpa osaisimme muistaa lähimmäisiämme lähellä ja kaukana, olemme kuitenkin onnekkaita moniin muihin verrattuna. Annetaan joulun sanoman tulla ajatuksiimme ja sydämiimme, se antaa meille rauhaa ja toivoa paremmasta huomisesta, pimeyden voittamasta valosta ja uudesta keväästä ja kesästä.
Positiivista tulevaisuuden uskoa, hyvää itsenäisyyspäivää ja joulun odotusta kaikille!
Aulis Kärkkäinen